Muistan sut
ennen kuin me virallisesti ees tavattiin.
Joku veti mua suhun kii,
kuin napa vasten magneettii.
Mut eri teitä jatkettiin.
Mä en kaivannut sua silloin,
en ajatellut illoin, ventovieraita kun oltiin,
en ymmärrä miks kävi niin,
et nyt pyörit mielessäni karusellii.
Mut sit kohtalo heitti kuperkeikaa
ja taas tavattiin,
ihan hiljaa oltiin, tai mä ainakii.
En mä kerro sulle kuinka kaipaan,
vaan hyväksyntää mä halaan, keltä saan.
Sä et joudu maksaa siitä hintaa.
Ilman sua nukun huonosti,
runoja rustaan ja huokaan;
jätä mut jo rauhaan.
Se ei koske sua kuitenkaan.
Aika parantaa, sanotaan.
Kuinka ikävöidä tuntematonta,
en ymmärrä, koita rauhoittua,
elämä on täynnä ihmisiä,
kyllä sutkin vielä huomataan.
Niin varmaan.
En mä sua rakasta,
en ymmärrä tätä tuskaa.
Tuskin tuskaa tää on, hyväksymistä haen vaan,
ja se eniten satuttaa, kun et mua huomaa.
Mä toisin sulle vaikka kilon mansikkaa,
jos mä saisin sut vastaamaan, mutta turhaan.
Mä meen nyt kirjoittamaan uutta maailmaa,
joka huomenna alkaa, syön nakkimakkaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti