Minä olen Tuulikki. 53-vuotias nuorinainen joka odottaa joka päivä elämän alkavaksi. Minä herään aina liian myöhään, kun toiset ovat tehneet töitä muutaman tunnin. Aamukahvin aika kestää aina lounaaseen saakka ja sen jälkeen päiväkahvit.
Minä olen Tuulikki ja puen päälleni.
Aika on minulle vielä aamua.
Minun päiväni aamusta on venyvä, se on mielelle liiaksi, olen käynyt hitaaksi
tai ollut sitä aina.16-vuotiaana en osannut esimieheni mielestä kävellä, olin lehdessä lähetti.
En nostanut jalkojani vaan laahustin, olen jatkanut sitä vieläkin,
ja luulen että pahemmaksi tulen, jos yhtään äitiäni mietin.
Ostin eka palkasta farkkutakin. Muistan sen mallin, lainasin kaverillekin.
Sille jolla oli jo kaikkea, mutta oli mukava vaihdella.
Olen tullut siis iltapäivään, jolloin kaikki alkaa.
Tarkoittaa kaupungilla käyntiä, sitä seikkailua.
Banaania vai omppua. Otan molempia.
On tultu iltaan, huomaan illan olevan lyhyempi, on aina ollut.
Käyn nukkumaan kun siltä tuntuu. Telkkari vie liiaksi aikaa.
Tai ei se ole telkkari. Se on netti.
Joka kerta kerron itselleni että teen jotain muuta.En ole tehnyt sitä vielä.
Vielä minä teen muuta kuin olen netin äärellä. Tai ainakin siinä samalla.
Lopetan tämän runoni. Se lähti mukavasti laukalle.
Se kertoi minusta, tai naapurin Tiinasta.
