näkymättömät suruni
itken pitkin pituuttani.
Piirrän mennyttä
jota sinä et ymmärtänyt
ja minä en yrittänyt.
Sinä olet poutapilvien alla,
minä huoneessani tapetilla,
sydämen muotoisina,
eksyneinä kirjaimina.
Tuhansien sirpaleiden lapsi.
Kuinka minä tahtoisin sinulle ikkunat avata,
näyttää kuinka kaunis vielä on maailma.
Mutta sinä et tahdo, pyydät
verhot sulkemaan. Mutta minä en luovuta.
Sillä olen nähnyt, kuinka verhosi ovat olleet jo raollaan.
Pidän surun tyytyväisenä ettei se saa muualta ravintoa. Kuljetan mukana. Kellonkin laitan soimaan.