Missä olin kun minun olisi pitänyt puolustaa itseäni?
Missä olin silloin?
Jossakin muualla mutta en paikalla.
Ehkä lapsuudenmaisemissa, tyhjässä kodissa pöytäkello kädessä odottamassa äitiä. Ehkä noissa hetkissä olin aina muualla eikä ollut voimia sanoa, puolustaa omaa totuutta. Jo katseesta luin kaikkea ja sanat jotka loukkasivat karkoitin syvemmälle oman sydämeni kätköihin, odottamaan päivänvaloa jota ei tulevina vuosina koskaan tullut.
Ei tullut rohkeutta sanoa niin kuin olin ajatellut ja niin kuin asiat olivat. Kaikki luulivat tietävänsä paremmin, minä vain nyökyttelin.
Minulla ei ollut sanoja, ei tahtoa, minä olin edelleen lapsuudenmaisemissa odottamassa äitiä.
Nykyisin sanoja on alkanut tulla, sanat eivät ole vain jollakulla toisella. Olen alkanut altavastaajasta näkyvälle paikalle saapua, olla perillä ennen kaikkia muita.
Olen ollut kauan valmiina, mutta en ole tohtinut sanoa tai jättää sanomatta.
Missä olin kun minun olisi pitänyt puolustaa itseäni?
Toiset tiesivät paremmin ja tiesivät käyttää sen hyväksi. Kiusattu kiusasi kiusattua. Oli hetken aikaa yläpuolella.
Mutta minä tiesin koko ajan, tiesin syvällä josta ei noussut huutoa. Sammaloiduin sisältä ja kaikki kasvoi umpeen.
Näinä päivinä ovat valonsäteet taittuneet ja raottaneet valoa, sammaleet ovat saaneet kuivua ja lopulta kadota.
Missä olin kun ylitseni käveltiin tai kun polkupyörällä päältäni ajettiin tai metsään vauvana jätettiin?
Toivon että Jumalan kämmenellä,
noissa hetkissä yhdessä itkemässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti